Viivi
Lehikoinen

Moi!

Olen Viivi Lehikoinen.

Suomen kaikkien aikojen nopein 400 metrin naisaitajuoksija.

Tervetuloa sivuilleni! Täällä pääset kurkkaamaan historiaani ja tukijoukkoihini. Löydät myös juttua siitä, miten päädyin yleisurheilun pariin sekä siitä, ketä minun tiimiin kuuluu.

Voit seurata minua myös Facebookissa ja Instagramissa.

Miten minusta tuli yleisurheilija?

Kun olin pieni, sisarukset harrastivat hiihtoa ja jouduin seisomaan hiihtoladun varressa.  Sanoin jo silloin, että en ainakaan ala hiihtäjäksi, koska on niin kylmä. Kuitenkin sen seurauksena osallistuin ensimmäiseen 400m juoksuun Pakilan Vedon kisoissa kun ikää oli 4 vuotta. Aika ratakierrokselle oli huimat 2.57, mutta jostain se on aloitettava.

Yleisurheilua en kuitenkaan heti aloittanut, vaan telinevoimistelun ohella menin Oopperan balettiin. Kävi aika nopeasti ilmi, ettei se ole minun lajini. Meidän ryhmän kevätesityksessä piti tehdä hyppy patjalta toiselle ja kun muilla oli sellainen balettiin sopiva siro leijaileva hyppy, erotuin joukosta kolmiloikkamaisella ponkauksella. Sen jälkeen ryhmäkaverin äiti, joka oli itse entinen ballerina, ehdotti nätisti, että pitäisikö minun kokeilla yleisurheilua. Siitä se sitten lähti – kuka tietää, olisiko musta ikinä tullut yleisurheilijaa ilman tuon äidin vinkkiä. 

Aloitin Nurmijärven Yleisurheilussa, jossa harrastin monipuolisesti kaikkia lajeja. Nuorempana päämatka oli ennemminkin pitkät matkat kuten 1000m. Sileillä pikamatkoilla en ollut aluksi erityisen hyvä, koska nopeutta ei juuri treenattu. Menestyin kuitenkin monipuolisesti juoksuista hyppyihin, ja tuolloin menestyminen Finlandia Junior Games:ssä (Nykyään YAG) oli ihan erityisen hienoa. Silloin sai osallistua maksimissaan kolmeen lajiin, ja oli kova juttu voittaa triplat kun tuloslistoilla lajissa oli yli sata osallistujaa. Useimmiten lajeinani oli pika-aidat, pituus ja 1000m juoksu.

Aitajuoksun aloitin äidin hankkiessa matalat harjoitusaidat kun olin 9-vuotias. Meillä oli iso piha, jossa harjoittelin aitoja päivästä toiseen. Naapurit varmaankin miettivät, että onko kaikki ihan kohdallaan. Se vaan oli alusta alkaen niin kivaa.

Aitajuoksussa parasta on lajin haastavuus, koska kehittyminen ei lopu koskaan. Siinä pitää osata yhdistää nopeus, kestävyys, rytmi, tekniikka ja aidanlukutaito.  Aidoissa olen ollut aina hyvä ja pitkissä aidoissa tasoa oli helppo verrata myös aikuisiin jo nuoresta pitäen, sillä aitakorkeus on sama. Kun nopeusharjoittelu astui mukaan kuvaan vaihtaessani Mervi Laurenin valmennukseen HIFK: iin, tulokset näkyivät nopeasti.  Pääsin jo 13-vuotiaana Kalevan Kisojen finaalin ja olin kuudes. Sittemmin SUL on kieltänyt noin nuorien osallistumisen, mutta edelleenkin yksi urheilun kohokohdistani on nuo kisat, kun Vaasassa katsomossa oli yli 7000 katsojaa ja aurinko paistoi. Tärkeintä ei ollut menestyminen vaan kokemuksen saaminen, ja sen takia ensimmäiset arvokisat eivät jännittäneetkään minua niin paljon vuonna 2015.

Urheilusta on tullut minulle iso ja tärkeä osa elämää. Suurin merkitys on ollut kuitenkin kaikella muulla kuin mitaleilla. Haluan nauttia matkasta. Kesällä 2017 saavutin junioreiden EM-pronssia. Tuossa kilpailussa olisi ollut aivan sama, jos olisin ollut voittaja tai vaikkapa viides, sillä ilon minulle toi se, miten pystyin voittamaan itseni ja onnistumaan suorituksessa niin älyttömän hyvin vaikeuksien jälkeen. Urheilun tuoma fiilis, se on saanut minut urheilemaan jo yli kymmenen vuotta.